Arvostelin mielessäni muiden äitien toimintatapoja. Ihmettelin, miksi jotkut uskaltautuivat viihteelle vasta lapsen ollessa kolmikuinen. En ymmärtänyt, miksi lapsille hankittiin mitä erilaisempia härveleitä, joiden avulla vanhemmat saattoivat tehdä omia juttujaan. Lapsethan tarvitsevat ympärivuorokautista seurustelua ja hoivaa!

Viime kuukausina olen huomannut, että kovimpia arvostelijoita ovat juuri lapsettomat ihmiset. Siis me, äitiyttä suunnittelevat naisen alut. Luulemme tietävämme kaiken lastenhoidosta ja niistä vallitsevista ihanteista, joita yhteiskuntamme kumartaa. Viisveisaamme rättiväsyneiden äitien tunteista. Tutti on mielessämme epäonnistumisen merkki, vaikka se on monelle äidille henkisen hyvinvoinnin kivijalka.

Lapsen syntymä heittää hyvästit aikasemmille ajatusmalleillemme ja ajaudumme jonkin ihmeellisen voiman vietäväksi. Suojeluvaistomme siirtyy ääriasentoon, ja olemme haukkoina vahtimassa jokaista lapsemme liikettä.  Teemme mitä vain jälkikasvumme hyväksi, mutta yritämme myös pitää itsemme järjissä erilaisin teoin.

Ensinnäkin tutti. Miksi pimittää laitetta, joka helpottaa lapsen nukahtamista, ja siinä samassa myös äidin jaksamista?  Tutista pois opettaminen on pienempi paha, kuin jatkuvista univaikeuksista kärsivä perhe. Tutista vierottaminen vaatii sitkeyttä, se on taivaan tosi. Entäpä meluun nukuttaminen? On hyvä että lapsi sietää melua. En kuitenkaan ryhdy tietentahtoen imuroimaan ja tiskaamaan hänen nukkuessaan. Useimmiten me äidit olemme päivät yksin kotona, ja oma aika sijoittuu lapsen nukkumishetkiin. Otanko riskin ja imuroin hänen nukkuessaan (ja toivon ettei lapsi herää ), vai siirrynkö kaikessa hiljaisuudessa lukemaan lehteä ja juomaan kupin kahvia? Itse pyrin varjelemaan lapseni unta, ja siinä samassa myös omaa lepoani.

Viihtelle lähteminen tuntuu olevan polttava puheenaihe heti lapsen synnyttyä. Ystävät ja tutut kyselevät jatkuvasti, milloin lähden vetämään kännit ja jätän lapseni hoitoon. Olin itse samanlainen kyselijä. Ajattelinhan, että elämän tulisi jatkua "normaalisti". Nolona joudun kuitenkin toteamaan, ettei viihteelle lähteminen ole käynyt mielessäkään. Rakastan siiderin makua, mutta olen tyydyttänyt tarpeeni alkoholittomilla versioilla. Olen käynyt kaksi kertaa ulkona. Molemmilla kerroilla join yhden alkoholipitoisen juoman ja suuntasin kotiin. En voi edes kuvitella antavani lapselleni korviketta päästäkseni humalatilaan. Pumppaamani maito ei riitä vauvan tarpeisiin moneksikaan tunniksi, joten en siis juo itseäni humalaan.  En koe kuitenkaan jääneeni mistään paitsi. Tällä hetkellä lapseni tarvitsee minua, ja voin hyvin olla menemättä pitkiksi ajoiksi pois hänen luotaan.

Monet näkökulmani äitiydestä ovat käyneet toteen, mutta monet ovat huuhtoutuneet mielestäni viimeisen ponnistuksen jälkeen. En miellä itseäni superäidiksi, mutta haluan toteuttaa juuri sellaista äitiyttä, missä minun on hyvä olla. Jokaisella on oikeus omanlaiseen äitiyteen, mutta kuitenkin lapsen etua silmälläpitäen.

Pidin silmät ja korvat auki koko raskausajan. Hamstrasin kestovaippaoppaita, seurasin blogeja ja kyhäilin vaippoja eri ohjeiden mukaan. Vaipoista tuli kammottavia, joten päätin siirtyä kaupalliseen maailmaan ja ostaa suurimman osan vaipoista hermojeni menettämisen nimissä. Säästöä tulisi joka tapauksessa. Oli ihanaa, että myös mieheni oli innoissaan kestovaippojen käytöstä! Olen kuullut myös perheistä, joissa mies käyttää kertakäyttövaippoja ja nainen kestoilee..

Alussa kestovaippojen käyttö tuntui hankalalta ja olimme vähällä lopettaa koko touhun. Lapsen housut olivat aina pissassa ja vaippa falskasi. Käytimme äitiyspakkauksen imsevimse-kuorta ja sisävaippaa. Onneksi ymmärsin kysyä ystävältäni apua. Hän kehoitti käyttämään lisäimua, esimerkiksi froteepyyhkeenpalaa (kolme kerrosta froteeta päällekkäin). Housut pysyivät kuivina!

Tällä hetkellä käytössämme on nallevaippojen sisävaippa (joko nalle nöttönen tai näpsynalle sisätäyttövaippa) ja imsevimsen (3-6kg) kuori. Yhdistelmä toimii hyvin ja lisäimulla (esimerkiksi frotee) vielä paremmin. Kolmekuinen lapsemme painaa melkein kuusi kiloa, joten siirtynemme imsevimsekuoren seuraavaan painoluokkaan! Öisin käytämme kertakäyttövaippaa, mutta yritän löytää parhaillani hyvää kestoversiota. Reissussa käytössä olevat molemmat, ja toimimme miten parhaaksi näemme. Stressittömyys ennen kaikkea. Yli-ihmiseksi ei tarvitse alkaa.

Mielestäni kuori ja sisävaippa-yhdistelmä toimii huomattavasti paremmin, kuin kuorellinen taskuvaippa. Kuorellisessa taskuvaipassa ohivuodot tuntuvat olevan enemmän sääntö, kuin poikkeus. Vaikea selittää miksi, mutta luulen, että syynä on sisäosa, joka ei jää ns. kuoren alle.

Pesemme vaippapyykkiä noin joka kolmas päivä. Käytän tällä hetkellä vasta markkinoille saapunutta lumme-pesuainetta. Hyvä pesutulos ja ekologinen vaihtoehto. Tiedän, pyykinpesukin kuormittaa luontoa. Uskoakseni kuitenkin vähemmän, kuin kertakäyttövaipat, joista yksikään ei ole vielä maatunut. Markkinoille on tullut myös ekovaippoja, siis maatuvia kertakäyttövaippoja. Miinuksena se, että me kaupunkilaiset emme voi niitä kierrättää, sillä niitä ei saa laittaa biojäteastiaan. Maatuva vaippa on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin ei-maatuva. Testasin maatuvia muumivaippoja ja nature babycare-vaippoja. Nature babycare toimii meillä paremmin, sillä vauva kakkaa melkein joka yö, ja muumivaippa päästi kaiken sivusta läpi ja nature ei.

Jokainen tekee omat ympäristötekonsa, tämä on meidän tapamme toimia ympäristön hyväksi. Kestovaippailu ei ole ainoa keino vähentää ympäristön kuormittumista, mutta se on hyvä ja helppo keino!

Opettelin vuosi sitten sanomaan ei ja sain siitä paljon kiitosta. Sain jopa kateellisuutta osakseni, sillä moni kadehti rohkeuttani kieltäytyä sellaisista tehtävistä, joihin minulla ei ollut yksinkertaisesti aikaa. Tehtävät liittyivät pitkälti yliopistomaailmaan opiskelijajärjestötoimintaan. "Ei" toi mukanaan paljon hyvää. Olin rentoutuneempi ja vähemmän kuormittunut. Tunsin piuhojen olevan käsissäni ja hallitsin elämääni täydellisesti.

Lapsen syntymän jälkeen olen huomannut, että tarvitsen jälleen kyllä kiitosta. Ei on iskostunut päähäni kuitenkin sen verran vahvasti, että uskottelen itselleni selviäväni kaikesta itse. Ei, en tarvitse apua. Ei, me pärjätään kyllä. Tänään löysin itseni kiskomasta lastenvaunuja liikkeen rappusia ylös lapsi sylissäni ja sanoin apuaan tarjoavalle myyjälle ei kiitos. Näytin varmaan todella itsenäiseltä ja vahvalta naiselta. Säälittävää toimintaa.

Avun pyytäminen on hankalampaa kuin kuvittelinkaan. Minä, siis suorin ja rehellisin tuntemani ihminen joka sanoo aina mitä ajattelee, on paennut kuoreensa kuin kilpikonna.

Rehellisesti sanottuna olen pärjännyt lapseni kanssa todella hyvin. Rakastan olla kotona hänen kanssaan ja nautin äitiydestä suunnattomasti. Olen kuitenkin ollut lähes koko ajan yksin mieheni työpaikan sijainnista johtuen. Yötä päivää. Koko ajan. Vajaan kolmen kuukauden jälkeen jaksaminen alkaa olla kortilla, ja olisi varmasti kellä tahansa.

Nyt, kun oikeasti tarvitsisin apua, en osaa pyytää sitä. Tai osaan. Facebookissakin kyselin, josko voisin tuoda lapseni lenkkini ajaksi hoitoon. Moni suostui. Apu jäi kuitenkin vain muodollisen pyytämisen asteelle, sillä minusta ei näköjään olekaan siihen. Siihen, että soittaisin suostuvaisille ihmisille ja pyytäisin heiltä apua. Miksi en vain voi soittaa? Miksi odotan, että joku tulee oveni taakse ja käskee minut lenkille? Onko Ei:n opettelu tehnyt minusta liian itsenäisen ja samalla itsepäisen. Onko avun pyytäminen heikkouden merkki?

Ystäväni tuli eilen kylään. Rohkaistuin ja kysyin voisinko mennä lenkille, ja hän suostui ilomielin. Lenkkeily tuntui niin taivaalliselta, että harkitsen avun pyytämisen taidon opettelua. Se tulee olemaan vaikeaa. Enhän silloin pärjää yksin. Vai tarkoittaako se sitä? Ehkäpä se tarkoittaakin, että olen itsevarma ja rohkea pyytäessäni tukiverkostoani tukemaan äitiyttäni ja jaksamistani.

- Alber Camus

Lapsen saaminen kiinnosti kaikkia lähellä pörrääviä ihmisiä. Kasvava vatsa sai aikaan ihailuja, ja tuntui ettei kukaan katsonut enää silmiini, vaan valtavaa vatsaani.  Kaikesta huolimatta ihmisten innokkuus tulevaa pienokaista kohtaan tuntui ihanalta!  Tukiverkkoni tuntui olevan valtava ja tunsin olevani turvassa.

" Sitten kun vauva syntyy niin mennään yhdessä lenkille"

"Sitten kun vauva syntyy, voin auttaa sinua kun joudut olemaan niin paljon yksin"

Lähdin tuleviin kuukausiin luottavaisin mielin, vaikka tiesin joutuvani olemaan paljon yksin mieheni työn takia. Itseasiassa ensimmäiset kolme kuukautta tulisin olemaan pitkälti yksinhuoltajan roolissa.

Lapsen synnyttyä ystäväni kyläilivät luonamme ja tunsin lämpöä saamastani tuesta. Sain huomata kuitenkin nopeasti, että suuri osa ystävistäni osoittautui sitten kun-ystäviksi.

Sitten kun -ystävät (tottelevat myös nimeä sit ku -ystävät) ovat innoissaan tulevasta perheenlisäyksestä jopa liioitellun paljon. Heillä ei todennäköisesti ole omia lapsia. "Sitkut" jakelevat lupauksia ja ylistävät rakkautta vauvaa kohtaan. He kailottavat kylillä, kuinka he ovat jo hankkineet tulevalle pienokaiselle lelun, vaatteen tai virkanneet pallon. Sitkut elävät mukana raskaudessa ja koskettelevat raskausmahaa ylpeänä. Vauvan syntymää hehkutetaan, ehkä pari kyyneltäkin tirautetaan. Sitkut voivat hämätä muita olemalla aktiivisia virtuaalimaailmassa. Jatkuvat facebookin "tykkään"-napin painallukset ja sydänhymiöyhdistelmät saavat muut luulemaan sitkujen olevan aktiivisia myös todellisessa elämässä.

Todellisuudessa sitkut vierailevat luonasi ehkä kerran. Tämän jälkeen "miten jakselet"-kysymykset voi unohtaa, niitä et tule kuulemaan. Sitku tulee näpertämään vauvaasi aina hänet nähdessään. Älkää ymmärtäkö väärin, sitkut kyllä pitävät vauvasta. Mutta toisaalta, kuka ei vauvoista pitäisi? Vauvat ovat kivoja, mutta sinä olet unohdettu. Hylätty. Jätetty. Yksin uuden elämänvaiheen armoille. Tai et ole ehkä yksin, mutta sitkujen toteuttama hylkäämistempaus saa sinut tuntemaan olosi yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Toisaalta sain myös huomata, että monet sitkuiksi luulemani ihmiset osoittautuivatkin ihan muiksi. Ihmiset, joiden kanssa en ollut tekemisissä opinahjoni ja bileiden ulkopuolella, soittelevat ja tulevat kylään usein! Todelliset ystävät saattavat piileksiä oven takana, ja tulevat elämääsi juuri silloin, kun heitä tarvitset. Miksi heitä kutsuisin? valesitkuiksi?

Lapseni syntymän jälkeen elämääni jäi kuitenkin myös ystäviä, jotka olivat rinnallani ennen raskautta ja lapsen syntymänkin jälkeen. He ovat korvaamattomia. Ystävän ei tarvitse olla luonani joka päivä. Riittää että hän on läsnä henkisesti. Kuinka hyvältä tuntuukaan, kun joku kysyy miten voin?

Kiitos sitkut, valesitkut, ystävät ja muut läheiset. Tarvitsen teitä kaikkia. Tarvitsen sitkuja, jotta osaisin arvostaa valesitkuja ja muita läheisiäni.

Suvi,

Julia,

Heidi,

Anniina,

Heini,

Sari,

Anna,

Anni,

Elina,

Antti.

Kiitos erityisesti teille. Te ette muuten ole niitä sitkuja.

Jopa oli katkeraa vuodatusta. Sallinen sen itselleni, jotta paskakattila ei kiehahda yli. Suosittelen muillekin!

Reilu vuosi sitten otin ensimmäisen tatuointini. En mitään pientä kukkasta olkapäähän, vaan n.20cmx10cm kokoisen kuvan käsivarteen, hauiksen toiselle puolelle. Söin suklaata kipuuni, mutta en pyörtynyt! Piikkikammo helpottui, vaikka perinteisen verikokeen ottaminen saa ihoni kananlihalle ja veren pakenemaan pistokohdasta hoitajan riemuksi. Hammaslääkärissä sain puudutuksen straght up ja kyllä olin muuten ylppee! Verenluovuttajat olivat yhä mielestäni hulluja, enkä nähnyt touhussa edelleenkään mitään järkeä.

Lapseni syntymän jälkeen mieleni on kokenut suuren remontin. En voi väittää ajatusteni muuttuneen täysin, mutta ne ovat saaneet lisää syvyyttä. Eräs ajatus on kuitenkin muuttunut täysin - nimittäin ajatukseni verenluovuttajien mielenterveydestä.. Entä jos oma lapseni tai läheiseni joutuisi onnettomuuteen ja oikea veri loppuisi kesken? Verenluovuttajat ovat elintärkeitä yksilöitä, joiden teko voi pelastaa juuri minun läheiseni.

Miksen ajatellut tätä ennen lapseni syntymää? Tai ajattelin, mutta koin ettei panostani tarvittaisi. Todellisuudessa pelkäsin niin helvetisti. Veripalvelun henkilökunta imisi minut varmasti kuiviin, eikä sitä tilaa korjattaisi pelkillä dominokekseillä! Entä jos minut unohdettaisiin verenimijäkoneeseen ja tyhjenisin kuin ilmapatja? Pantaisiinko veri sitten äkkiä takaisin?

Lapseni syntymän jälkeen voin todeta, että verenluovutus tulee tuskin olemaan kamalinta mitä kuvitella saattaa. Ei synnytyskään mitään kamalaa ollut, mutta tuskimpa tulen kokemaan samanlaista kipua toisenlaisessa tilanteessa. Näin ollen lupaan luovuttavani verta heti, kun olosuhteet sen sallivat! Noniin. Paluuta ei ole. Muutuin juuri hulluksi verenluovuttajaksi.

Rakastuin lapseeni heti ensisilmäyksellä. Olin kuullut, että rakastumista voi joutua odottamaan. Minä en odottanut, vaan rakastuin ikkunoista ja ovista tulvien. Kannoin sinua rakastuneen ottein ja annoin suukkoja vähintään minuutin välein. Lauloin sinulle ja rakastin lisää.

Kun pääsin kotiin sairaalasta, pelästyin. Pelästyin, koska se suunnaton rakkaus toi mukanaan suunnatonta pelkoa. Pelkäsin menettäväni sinut, sinut jota rakastin enemmän kuin mitään tässä maailmassa! Rakastaminen sai sydämeni kipeäksi ja se painoi rintaani. Halusin rakastaa vähän vähemmän. Juuri sopivasti. Niin, että voisin yhä toimia järkevästi, muistaa kaiken ja palata arkeen. Halusin turvallisen tilani takaisin!

Rakastamisen sivuoireet eivät ole helpottaneet. Eivät edes vähentyneet. Olen jatkuvassa kiputilassa, jota voin lievittää vain olemalla lapseni lähellä. Rakastaminen on ihanaa ja välitöntä, en vaihtaisi sitä pois. Haluaisin rakastaa kivutta, mutta kuka äiti siihen pystyisi? Tuskin yksikään maan päällä.

Päivä päivältä rakastan sinua enemmän. Samalla myös luotan enemmän. Itseeni ja sinuun, lapseni. Pidämme toisistamme huolta. Nyt ja aina.

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen ekologisena ihmisenä. Lapsuudenkodissani inhosin roskien lajittelua ja jätin valot päälle keskellä kesää. En kokenut suurta mielipahaa syödessäni metwurstia, vaikka yläasteen luokkatoverini kohkasivat tehotuotannosta ja eläinten oikeuksista. Odotin kauhulla niitä päiviä, jolloin saimme sukulaisten vanhoja vaatteita säkkikaupalla eteiseemme. Toisaalta, olin ainoa, jolla oli kahdet levikset. Käytetyt nekin olivat, mutta kuka sen muka huomasi? En siunannut ajatustakaan sille perinnölle, jonka lapseni saavat kun minusta aika jättäisi.

Vanhemmiten ekologinen ajattelutapa on hiipinyt ajatusmaailmaani hitaasti. Ensimmäiset askeleet johtuivat pihiydestä. Kun muutin pois kotoa, järkytyin sähkölaskusta. Mitä helvettiä?! Sammutin välittömästi kaikki valonlähteet ja katselin telkkaria pimeydessä. Saisiko jääkaapin pois päältä sähköä viemästä?

Oliko edellisessä kyse ekologisuudesta vai itsekkyydestä? Opiskelijan arki pakottaa moniin itsekkäisiin tekoihin. Eläinten oikeudet ja geenimanipuloinnit jäävät sähkölaskujen ja tulorajojen jalkoihin, kun me tunnolliset koululaiset yritämme selviytyä opinnoistamme määräajassa tukien varassa. Luomukananmunat ja reilun kaupan banaanit on jätettävä hyllyyn, vaikka haluaisimme toimia toisin.

Olen elänyt opiskelija-arkea viisi vuotta, ja vasta viime aikoina ekologinen minäni on hiipinyt elämääni jokapäiväisiksi teoiksi ja ajatuksiksi. Suuri kiitos kuuluu vihreähkölle miehelleni, joka jaksoi huomauttaa, kun syljin purkan asfalttiin tai vedin sen vessanpöntöstä alas. Hän kulki perässäni sammuttelemassa valoja huoneista, ja korjasi roskia tienvarsilta lähimpiin jäteastioihin.

Tullessani raskaaksi ekologinen ajattelutapa on saanut syvyyttä. Mietin, millaisen perinnön jätän lapsilleni ja koko seuraavalle sukupolvelle. Kestovaipat olivat minulle itsestään selvä vaippamuoto, vaikkakin käytämme yhä esimerkiksi öisin kertakäyttövaippaa. Ostan lapsemme vaatteet kirpputorilta ja pyrin hankkimaan uudet sellaisilta tuotemerkeiltä, joiden tiedän kestävän pidempään kuin halvimpien ketjujen lastenvaatteet. Haluan lajitella jätteet ja pestä pyykkiä mahdollisimman ekologisilla pesuaineilla. Yritän välttää pakkausmuoveja. Kaikki tämä vasta nyt? Lapseni todella mullisti maailmani.

Miten saavuttamani ajattelumaailma saataisiin iskostettua nuoriin, jotka muuttavat pois kotoa ja alkavat rakentaa uutta elämäntapaa? Kotona asuessa ekoteot ovat vaikeammin saavutettavissa vanhempien ollessa ”vetovastuussa” arjen teoissa. Vaikka koulussa opetettaisiin kierrätyksen saloja, vanhemmat tekevät lopulliset ratkaisut ostoksista alkaen.

Vaikka ajattelutapani muuttui suhteellisen myöhään, olen iloinen että se ylipäätään tapahtui. Opiskelijana eläminen pakottaa yhä itsekkäisiin valintoihin, mutta olen ylpeä omista ekovalinnoistani. Jokainen tekee omat ekotekonsa, mitkä ovat sinun valttikorttisi?

Jokin aikaa sitten ymmärsin blogien merkityksen. Kiinnostuin kestovaipoista jo raskauteni alkuvaiheissa ja näppäilin googleen sanan kestovaippa. Yllätyksekseni suurin osa hakuosumista viittasi yksityisten ihmisten blogeihin. Vertailin blogeja ja yhdistysten vaippasivuja keskenään ja huomasin blogien tarjoavan huomattavasti yksityiskohtaisempaa tietoa ja enemmän kuvia. Blogit ovat värikkäitä tietopankkeja, joiden lukijat saattavat jopa esittää kysymyksiä blogin kirjoittajalle. Sain vertaistukea vaippainnostukselleni ja huomasin vierailevani blogeissa yhä useammin.

Blogeja on moneen lähtöön. Kiinnostuksen kohteet vaihtelevat ruoanlaitosta autojen tuunaukseen. Toiset kirjoittavat kaikesta avoimesti, toisten teksteistä ei erota persoonaa niiden takana. Blogien ulkoasut vaihtelevat taidokkaista muotoiluista yksinkertaisiin malleihin. Toiset kirjoittavat täydellistä kirjakieltä, toiset vähät välittävät pilkkusäännöistä ja lauseenrakenteista. Kaikkia bloggareita yhdistää kuitenkin yksi asia: halu ilmaista itseään.

Sama halu kumpuaa allekirjoittaneestakin. En tiedä vielä, onko blogini tarkoitus tarjota lukijalleen tietoa. Tällä hetkellä tunnen kirjoittavani ikään kuin päiväkirjaan - siis itselleni. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan blogini kehittyy. Tärkeintä on saada kirjoittaa sitä JOTAKIN.