On se ihmeellistä. Vuosikaudet raadetaan niska limassa ja otetaan vastaan mitä ihmeellisempiä vastuutehtäviä. Joka kerta pään sisällä soi "EI", mutta sen ulos saattaminen on uskomattoman hankalaa. Toisinaan "ei" lipsahtaa ulos suustani, mutta sen mukanaan tuoma järkyttävän huono omatunto aiheuttaa katumisen, ja ei muuttuu kylläksi. Ja taas porskutetaan eteenpäin niska limassa.

Opettelin vuosi sitten sanomaan ei ja sain siitä paljon kiitosta. Sain jopa kateellisuutta osakseni, sillä moni kadehti rohkeuttani kieltäytyä sellaisista tehtävistä, joihin minulla ei ollut yksinkertaisesti aikaa. Tehtävät liittyivät pitkälti yliopistomaailmaan opiskelijajärjestötoimintaan. "Ei" toi mukanaan paljon hyvää. Olin rentoutuneempi ja vähemmän kuormittunut. Tunsin piuhojen olevan käsissäni ja hallitsin elämääni täydellisesti.

Lapsen syntymän jälkeen olen huomannut, että tarvitsen jälleen kyllä kiitosta. Ei on iskostunut päähäni kuitenkin sen verran vahvasti, että uskottelen itselleni selviäväni kaikesta itse. Ei, en tarvitse apua. Ei, me pärjätään kyllä. Tänään löysin itseni kiskomasta lastenvaunuja liikkeen rappusia ylös lapsi sylissäni ja sanoin apuaan tarjoavalle myyjälle ei kiitos. Näytin varmaan todella itsenäiseltä ja vahvalta naiselta. Säälittävää toimintaa.

Avun pyytäminen on hankalampaa kuin kuvittelinkaan. Minä, siis suorin ja rehellisin tuntemani ihminen joka sanoo aina mitä ajattelee, on paennut kuoreensa kuin kilpikonna.

Rehellisesti sanottuna olen pärjännyt lapseni kanssa todella hyvin. Rakastan olla kotona hänen kanssaan ja nautin äitiydestä suunnattomasti. Olen kuitenkin ollut lähes koko ajan yksin mieheni työpaikan sijainnista johtuen. Yötä päivää. Koko ajan. Vajaan kolmen kuukauden jälkeen jaksaminen alkaa olla kortilla, ja olisi varmasti kellä tahansa.

Nyt, kun oikeasti tarvitsisin apua, en osaa pyytää sitä. Tai osaan. Facebookissakin kyselin, josko voisin tuoda lapseni lenkkini ajaksi hoitoon. Moni suostui. Apu jäi kuitenkin vain muodollisen pyytämisen asteelle, sillä minusta ei näköjään olekaan siihen. Siihen, että soittaisin suostuvaisille ihmisille ja pyytäisin heiltä apua. Miksi en vain voi soittaa? Miksi odotan, että joku tulee oveni taakse ja käskee minut lenkille? Onko Ei:n opettelu tehnyt minusta liian itsenäisen ja samalla itsepäisen. Onko avun pyytäminen heikkouden merkki?

Ystäväni tuli eilen kylään. Rohkaistuin ja kysyin voisinko mennä lenkille, ja hän suostui ilomielin. Lenkkeily tuntui niin taivaalliselta, että harkitsen avun pyytämisen taidon opettelua. Se tulee olemaan vaikeaa. Enhän silloin pärjää yksin. Vai tarkoittaako se sitä? Ehkäpä se tarkoittaakin, että olen itsevarma ja rohkea pyytäessäni tukiverkostoani tukemaan äitiyttäni ja jaksamistani.