Kuinka suloinen voi olla venyttelevä vauva, jonka koko naama menee kurttuun ja käsivarret ojentuvat vaappuen pään yläpuolelle? Kuinka liikuttavaa on, kun vauvan itku muuttuu suoraviivaisesta huutamisesta alaleuan väpätykseen ja syvään loukkaantumiseen kun ruokaa ei kuulu ajoissa?

Rakastuin lapseeni heti ensisilmäyksellä. Olin kuullut, että rakastumista voi joutua odottamaan. Minä en odottanut, vaan rakastuin ikkunoista ja ovista tulvien. Kannoin sinua rakastuneen ottein ja annoin suukkoja vähintään minuutin välein. Lauloin sinulle ja rakastin lisää.

Kun pääsin kotiin sairaalasta, pelästyin. Pelästyin, koska se suunnaton rakkaus toi mukanaan suunnatonta pelkoa. Pelkäsin menettäväni sinut, sinut jota rakastin enemmän kuin mitään tässä maailmassa! Rakastaminen sai sydämeni kipeäksi ja se painoi rintaani. Halusin rakastaa vähän vähemmän. Juuri sopivasti. Niin, että voisin yhä toimia järkevästi, muistaa kaiken ja palata arkeen. Halusin turvallisen tilani takaisin!

Rakastamisen sivuoireet eivät ole helpottaneet. Eivät edes vähentyneet. Olen jatkuvassa kiputilassa, jota voin lievittää vain olemalla lapseni lähellä. Rakastaminen on ihanaa ja välitöntä, en vaihtaisi sitä pois. Haluaisin rakastaa kivutta, mutta kuka äiti siihen pystyisi? Tuskin yksikään maan päällä.

Päivä päivältä rakastan sinua enemmän. Samalla myös luotan enemmän. Itseeni ja sinuun, lapseni. Pidämme toisistamme huolta. Nyt ja aina.