Olin suunnitellut äitiyttäni jo ennen raskaaksi tuloa. Lupasin olla pukematta lapselleni stereotyyppisiä tyttö/poikavaatteita. Päätin kestovaippailla. En antaisi lapselleni tuttia. Nukuttaisin hänet aina meluun, jotta hän tottuisi siihen. Rahtaisin hänet mukaan festareille ja muihin tapahtumiin. Kävisin usein ulkona. Veisin hänet isovanhemmille yökylään jo pienenä. Loisin uraa ja harrastaisin. Eläisin "normaalia" elämää.

Arvostelin mielessäni muiden äitien toimintatapoja. Ihmettelin, miksi jotkut uskaltautuivat viihteelle vasta lapsen ollessa kolmikuinen. En ymmärtänyt, miksi lapsille hankittiin mitä erilaisempia härveleitä, joiden avulla vanhemmat saattoivat tehdä omia juttujaan. Lapsethan tarvitsevat ympärivuorokautista seurustelua ja hoivaa!

Viime kuukausina olen huomannut, että kovimpia arvostelijoita ovat juuri lapsettomat ihmiset. Siis me, äitiyttä suunnittelevat naisen alut. Luulemme tietävämme kaiken lastenhoidosta ja niistä vallitsevista ihanteista, joita yhteiskuntamme kumartaa. Viisveisaamme rättiväsyneiden äitien tunteista. Tutti on mielessämme epäonnistumisen merkki, vaikka se on monelle äidille henkisen hyvinvoinnin kivijalka.

Lapsen syntymä heittää hyvästit aikasemmille ajatusmalleillemme ja ajaudumme jonkin ihmeellisen voiman vietäväksi. Suojeluvaistomme siirtyy ääriasentoon, ja olemme haukkoina vahtimassa jokaista lapsemme liikettä.  Teemme mitä vain jälkikasvumme hyväksi, mutta yritämme myös pitää itsemme järjissä erilaisin teoin.

Ensinnäkin tutti. Miksi pimittää laitetta, joka helpottaa lapsen nukahtamista, ja siinä samassa myös äidin jaksamista?  Tutista pois opettaminen on pienempi paha, kuin jatkuvista univaikeuksista kärsivä perhe. Tutista vierottaminen vaatii sitkeyttä, se on taivaan tosi. Entäpä meluun nukuttaminen? On hyvä että lapsi sietää melua. En kuitenkaan ryhdy tietentahtoen imuroimaan ja tiskaamaan hänen nukkuessaan. Useimmiten me äidit olemme päivät yksin kotona, ja oma aika sijoittuu lapsen nukkumishetkiin. Otanko riskin ja imuroin hänen nukkuessaan (ja toivon ettei lapsi herää ), vai siirrynkö kaikessa hiljaisuudessa lukemaan lehteä ja juomaan kupin kahvia? Itse pyrin varjelemaan lapseni unta, ja siinä samassa myös omaa lepoani.

Viihtelle lähteminen tuntuu olevan polttava puheenaihe heti lapsen synnyttyä. Ystävät ja tutut kyselevät jatkuvasti, milloin lähden vetämään kännit ja jätän lapseni hoitoon. Olin itse samanlainen kyselijä. Ajattelinhan, että elämän tulisi jatkua "normaalisti". Nolona joudun kuitenkin toteamaan, ettei viihteelle lähteminen ole käynyt mielessäkään. Rakastan siiderin makua, mutta olen tyydyttänyt tarpeeni alkoholittomilla versioilla. Olen käynyt kaksi kertaa ulkona. Molemmilla kerroilla join yhden alkoholipitoisen juoman ja suuntasin kotiin. En voi edes kuvitella antavani lapselleni korviketta päästäkseni humalatilaan. Pumppaamani maito ei riitä vauvan tarpeisiin moneksikaan tunniksi, joten en siis juo itseäni humalaan.  En koe kuitenkaan jääneeni mistään paitsi. Tällä hetkellä lapseni tarvitsee minua, ja voin hyvin olla menemättä pitkiksi ajoiksi pois hänen luotaan.

Monet näkökulmani äitiydestä ovat käyneet toteen, mutta monet ovat huuhtoutuneet mielestäni viimeisen ponnistuksen jälkeen. En miellä itseäni superäidiksi, mutta haluan toteuttaa juuri sellaista äitiyttä, missä minun on hyvä olla. Jokaisella on oikeus omanlaiseen äitiyteen, mutta kuitenkin lapsen etua silmälläpitäen.